Nette syntyi heinäkuun 16. päivä 2006. Laskettu aika oli mennyt 13. päivä ohitse ja odottelimme esikoistamme jo kovasti. Olimme juuri saaneet muutettua pienestä 32 neliön yksiöstä kolmioon ja lastenhuone "kiilsi" uusine maaleineen ja hienoine boordeineen. Kaikki oli valmista ja päivät matelivat odotellessa, mitään merkkejä syntymästä ei ollut.
Raskaus aikaina oli ollut vähän ongelmia ja olin joutunut välillä olemaan vähän rauhallisemmin, muuten kumminkin oli mennyt hyvin. Emme olleet halunneet tietää kumpi olisi tulossa. Kaikki kumminkin veikkasivat mahani perusteella poikaa. Itselläni oli ihan ensimmäinen ajatus tytöstä, mutta loppu ajasta en ollut enää yhtään varma. Pääasia mielestäni oli, että tulisi terve lapsi.
Elettiin heinäkuun puoltaväliä ja Joensuussa oli Ilosaarirock meneillään. Illalla juuri ennen nukkumaan menoa Mika hyräili minulle Tähkän laulusta kertosäettä: " tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni ne on ainoot mitä multa saat. Tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni, ne on ainoot mitä mull' on antaa . Siihen nukahdin. Puolilta öin, sunnuntain vastaisena yönä aloin tuntemaan aaltomaista kipua mahassani. Mietin heti jännittyneenä, että nyt voisi olla synnytyksen aika. Kuuntelin omaa vointia rauhallisesti iloisena ja odottavana. En osannut pelätä synnytystä yhtään. Ajattelin, että sinne mennään ja sieltä myös pois tullaan, on siitä muutkin selvinneet.
Koko yön tunsin välillä supistuksia. Aamulla, hetken supistusten ollessa poissa, ne yhtäkkiä alkoivatkin voimistua. Mietin koko ajan, ettei synnytys kumminkaan käynnistyisi, vaan kaikki rauhoittuisi. Jotenkin tuntui epätodelliselta, että lapseni syntyisi juuri tänään, niin paljon ensisynnyttäjän odottelevat sen kaksikin viikkoa yli lasketun ajan. Käveleskelin jatkuvasti ympäriinsä ja touhuilin, en jotenkin osannut olla paikoillani. Mika soitteli jostakin tontistakin ja lähdimme sitäkin siinä katsomaan. Mika käveleskeli jonkun toisen katselijan kanssa ympäri tonttia, mutta itse en oikein enää kyennyt siihen. Oli vaikea keskittyä mihinkään muuhuin kuin omaan oloonsa. Nojailin auton konepeltiin ja taas ravasin edes takaisin.
Kun tontti oli nähty, ajoimme kavereiden luokse, jotka jo hyvässä maistissaan juhlivat meneillään olevaa festaria. Oli jotenkin koomista muiden naureskellessa ja touhutessa ympärillä, tuntea supistuksen tulevan, keskittyä ja hengitellä rauhassa. Sain hieman hilpeyttä aikaan omalla olotilallani. Mahassa kaiken muun lisäksi lenteli ainakin sata perhosta. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki on niin uutta ja kokematonta, suorastaan nostalgista.
Olisimme ajaneet kavereiden luota suoraan sairaalaan, mutta huomasimme kameran puuttuvan matkasta, joten ajoimme vielä kotiin takaisin. Mika halusi vielä syödä ja itsekin ruokaa siinä lämmittelin. Kun sain lautasn eteeni, hyvä etten oksentanut. En todellakaan saattanut enää syödä. Nyt supistuksen tuntuivat jo huomattavasti kipeimmiltä ja aloin hermostua, halusin nopeasti sairaalaan. Alkoi tulla epävarma olo. Tuntui, että saisin turvallisemman olon sairaalan seinien sisällä, tietäisin että apu olisi lähellä kun sitä tarvittaisiin. Niinpä ajelimme synnärille.
Kätilö tarkasti minut, enkä ollut vasta kumminkaan kuin pari senttiä auki. Olin ollut jo muutaman viikon sentin auki, ilman kohdun kaulaa. Hän antoi jonkun rentouttavan pistoksen ja kysyi haluaisinko mennä ammeeseen, joka myöskin auttaisi rentoutumaan ja lievittäisi supistuksia. Menin mieluusti. Tuleva isä veti hirsiä lattialla ja itse lilluskelin vedessä. Supistuksia ei tuntunut, olo oli tosi hyvä.
Kylvyn jälkeen saimme luvan kuljeskella ympäri sairaalaa, yhdeksäksi tarkastettaisiin seuraavan kerran tilanne. Halusin ehdottomasti kiivetä rappusia, oli äärimmäisen kova tarve saada liikkua. Puoli yhdeksän aikaan alkoi supistukset jälleen olla voimakkaita. Nyt oli jo tarrattava isukin hartioihin ja todella keskityttävä hengittämiseen. Olinkin viisi senttiä auki. Kätilö kysyi haluaisinko puudutuksia, mutten katsonut tarvitsevani. Hyvin keskittymällä pystyin vielä hallitsemaan supistukset.
Yhdeksän aikaan soittelin jo kelloa hädissäni, nyt oli pakko saada jotain droppia tilanteeseen, en kestäisi enää. Kätilö tuumasi, ettei enää puudutteita pystynyt laittamaan, sillä olin kahdeksan senttiä auki. Hän ojensi minulle ilokaasunaamarin. Kaasu teki olon turraksi ja helpotti oloa. Huomasin vain joissain vaiheessa hengittäväni sitä paniikin omaisesti, vaikka supistus oli mennyt ohitse jo ajat sitten. Maailma musteni, mutta selvisin takasin "pinnalle". Sitten alkoikin se kamalin koettelemus, PONNISTUSVAIHE.
Ponnistusvaiheen aikana huusin ihan kamalasti. Jälkeenpäin ihan hävetti. Kestoltaan tämä karmeus kesti 40 minuuttia, mutta tuloksena oli pieni ja siro tyttö. 16.7. klo 22.10 prinsessa syntyi kaunistamaan ja tuottamaan iloa perheeseemme. Itkuhan siinä pääsi koko perheeltä. Kipu oli järkyttävä, mutta tuplasti sen arvoista. Pituutta pienellä oli 46cm ja painoa 2670g. Pieni, mutta jo alusta asti pirun pippurinen. Olo oli ihan uskomaton kun tuo pieni sirpukka nostettiin rinnalleni paidan sisään. Sillä hetkellä tajusin radiossa Tähkän laulavan: "Tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni ne on ainoot mitä multa saat. Tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni, ne on ainoot mitä mull' on antaa." Hymyilin.
Istukka ei irronnut, joten se piti nukutuksessa irroitella. Hieman karvasmaku jäi tuota välivaiheesta kun jouduin odottelemaan irroitusta. Palelin ja vapisin kuin haavanlehti, enkä saanut heti mitään lisäpeitettä. Palelun aiheuttama vapina oli niin voimakasta, että luulin tippuvani sängystä. Lopulta tuli lääkäri tuli, kumisaappaat jalassa, essu päällä ja kumihanskat kädessään. Kuin teurastamoon, ajattelin hieman hilpeänäkin ja nukahdin. En kyennyt kävelemään pariin päivään, mutta alku lähti silti muuten loistavasti liikkeelle. Viisi päivää vietimme sairaalassa ja kotiuduimme. oli ihana päästä kotiin.
Kaksi viikkoa meni oikein mukavasti. Nette nukkui paljon. Sitten alkoi itkuisuus, jota kesti kolme kuukautta. Välillä kuulokkeet päässä istuimme olohuoneessa ja hyssyttelimme pientä parkuvaa nyyttiämme. Mutta selvisimme. Hermot oli välillä kireällä ja ajatteli vain selviämistä aamusta iltaan. Mikä positiivista, Nette itki vain päivisi ja iltaisin. Yöt olivat rauhallisia. Se oli varmaan pelastus jaksamisen suhteen.
Tuon kolmen kuukaudenkin jälkeenkin Nette oli herkästi itkevä lapsi. Jatkuvasti piti viihdyttää,. Ei auttanut, vaikka kuinka yritimme ettemme olisi menneet heti hänen luokseen. Temperamentti näkyi siis jo vauvana ja se on vain vahvistunut iän karttuessa. Mutta mitä muuta meistä kahdesta tulisesta sielusta voisi yhdistettäessä tullakaan. Jotenka peiliin on katsominen.
Raskaus aikaina oli ollut vähän ongelmia ja olin joutunut välillä olemaan vähän rauhallisemmin, muuten kumminkin oli mennyt hyvin. Emme olleet halunneet tietää kumpi olisi tulossa. Kaikki kumminkin veikkasivat mahani perusteella poikaa. Itselläni oli ihan ensimmäinen ajatus tytöstä, mutta loppu ajasta en ollut enää yhtään varma. Pääasia mielestäni oli, että tulisi terve lapsi.
Elettiin heinäkuun puoltaväliä ja Joensuussa oli Ilosaarirock meneillään. Illalla juuri ennen nukkumaan menoa Mika hyräili minulle Tähkän laulusta kertosäettä: " tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni ne on ainoot mitä multa saat. Tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni, ne on ainoot mitä mull' on antaa . Siihen nukahdin. Puolilta öin, sunnuntain vastaisena yönä aloin tuntemaan aaltomaista kipua mahassani. Mietin heti jännittyneenä, että nyt voisi olla synnytyksen aika. Kuuntelin omaa vointia rauhallisesti iloisena ja odottavana. En osannut pelätä synnytystä yhtään. Ajattelin, että sinne mennään ja sieltä myös pois tullaan, on siitä muutkin selvinneet.
Koko yön tunsin välillä supistuksia. Aamulla, hetken supistusten ollessa poissa, ne yhtäkkiä alkoivatkin voimistua. Mietin koko ajan, ettei synnytys kumminkaan käynnistyisi, vaan kaikki rauhoittuisi. Jotenkin tuntui epätodelliselta, että lapseni syntyisi juuri tänään, niin paljon ensisynnyttäjän odottelevat sen kaksikin viikkoa yli lasketun ajan. Käveleskelin jatkuvasti ympäriinsä ja touhuilin, en jotenkin osannut olla paikoillani. Mika soitteli jostakin tontistakin ja lähdimme sitäkin siinä katsomaan. Mika käveleskeli jonkun toisen katselijan kanssa ympäri tonttia, mutta itse en oikein enää kyennyt siihen. Oli vaikea keskittyä mihinkään muuhuin kuin omaan oloonsa. Nojailin auton konepeltiin ja taas ravasin edes takaisin.
Kun tontti oli nähty, ajoimme kavereiden luokse, jotka jo hyvässä maistissaan juhlivat meneillään olevaa festaria. Oli jotenkin koomista muiden naureskellessa ja touhutessa ympärillä, tuntea supistuksen tulevan, keskittyä ja hengitellä rauhassa. Sain hieman hilpeyttä aikaan omalla olotilallani. Mahassa kaiken muun lisäksi lenteli ainakin sata perhosta. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki on niin uutta ja kokematonta, suorastaan nostalgista.
Olisimme ajaneet kavereiden luota suoraan sairaalaan, mutta huomasimme kameran puuttuvan matkasta, joten ajoimme vielä kotiin takaisin. Mika halusi vielä syödä ja itsekin ruokaa siinä lämmittelin. Kun sain lautasn eteeni, hyvä etten oksentanut. En todellakaan saattanut enää syödä. Nyt supistuksen tuntuivat jo huomattavasti kipeimmiltä ja aloin hermostua, halusin nopeasti sairaalaan. Alkoi tulla epävarma olo. Tuntui, että saisin turvallisemman olon sairaalan seinien sisällä, tietäisin että apu olisi lähellä kun sitä tarvittaisiin. Niinpä ajelimme synnärille.
Kätilö tarkasti minut, enkä ollut vasta kumminkaan kuin pari senttiä auki. Olin ollut jo muutaman viikon sentin auki, ilman kohdun kaulaa. Hän antoi jonkun rentouttavan pistoksen ja kysyi haluaisinko mennä ammeeseen, joka myöskin auttaisi rentoutumaan ja lievittäisi supistuksia. Menin mieluusti. Tuleva isä veti hirsiä lattialla ja itse lilluskelin vedessä. Supistuksia ei tuntunut, olo oli tosi hyvä.
Kylvyn jälkeen saimme luvan kuljeskella ympäri sairaalaa, yhdeksäksi tarkastettaisiin seuraavan kerran tilanne. Halusin ehdottomasti kiivetä rappusia, oli äärimmäisen kova tarve saada liikkua. Puoli yhdeksän aikaan alkoi supistukset jälleen olla voimakkaita. Nyt oli jo tarrattava isukin hartioihin ja todella keskityttävä hengittämiseen. Olinkin viisi senttiä auki. Kätilö kysyi haluaisinko puudutuksia, mutten katsonut tarvitsevani. Hyvin keskittymällä pystyin vielä hallitsemaan supistukset.
Yhdeksän aikaan soittelin jo kelloa hädissäni, nyt oli pakko saada jotain droppia tilanteeseen, en kestäisi enää. Kätilö tuumasi, ettei enää puudutteita pystynyt laittamaan, sillä olin kahdeksan senttiä auki. Hän ojensi minulle ilokaasunaamarin. Kaasu teki olon turraksi ja helpotti oloa. Huomasin vain joissain vaiheessa hengittäväni sitä paniikin omaisesti, vaikka supistus oli mennyt ohitse jo ajat sitten. Maailma musteni, mutta selvisin takasin "pinnalle". Sitten alkoikin se kamalin koettelemus, PONNISTUSVAIHE.
Ponnistusvaiheen aikana huusin ihan kamalasti. Jälkeenpäin ihan hävetti. Kestoltaan tämä karmeus kesti 40 minuuttia, mutta tuloksena oli pieni ja siro tyttö. 16.7. klo 22.10 prinsessa syntyi kaunistamaan ja tuottamaan iloa perheeseemme. Itkuhan siinä pääsi koko perheeltä. Kipu oli järkyttävä, mutta tuplasti sen arvoista. Pituutta pienellä oli 46cm ja painoa 2670g. Pieni, mutta jo alusta asti pirun pippurinen. Olo oli ihan uskomaton kun tuo pieni sirpukka nostettiin rinnalleni paidan sisään. Sillä hetkellä tajusin radiossa Tähkän laulavan: "Tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni ne on ainoot mitä multa saat. Tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni, ne on ainoot mitä mull' on antaa." Hymyilin.
Istukka ei irronnut, joten se piti nukutuksessa irroitella. Hieman karvasmaku jäi tuota välivaiheesta kun jouduin odottelemaan irroitusta. Palelin ja vapisin kuin haavanlehti, enkä saanut heti mitään lisäpeitettä. Palelun aiheuttama vapina oli niin voimakasta, että luulin tippuvani sängystä. Lopulta tuli lääkäri tuli, kumisaappaat jalassa, essu päällä ja kumihanskat kädessään. Kuin teurastamoon, ajattelin hieman hilpeänäkin ja nukahdin. En kyennyt kävelemään pariin päivään, mutta alku lähti silti muuten loistavasti liikkeelle. Viisi päivää vietimme sairaalassa ja kotiuduimme. oli ihana päästä kotiin.
Kaksi viikkoa meni oikein mukavasti. Nette nukkui paljon. Sitten alkoi itkuisuus, jota kesti kolme kuukautta. Välillä kuulokkeet päässä istuimme olohuoneessa ja hyssyttelimme pientä parkuvaa nyyttiämme. Mutta selvisimme. Hermot oli välillä kireällä ja ajatteli vain selviämistä aamusta iltaan. Mikä positiivista, Nette itki vain päivisi ja iltaisin. Yöt olivat rauhallisia. Se oli varmaan pelastus jaksamisen suhteen.
Tuon kolmen kuukaudenkin jälkeenkin Nette oli herkästi itkevä lapsi. Jatkuvasti piti viihdyttää,. Ei auttanut, vaikka kuinka yritimme ettemme olisi menneet heti hänen luokseen. Temperamentti näkyi siis jo vauvana ja se on vain vahvistunut iän karttuessa. Mutta mitä muuta meistä kahdesta tulisesta sielusta voisi yhdistettäessä tullakaan. Jotenka peiliin on katsominen.
Mä täällä koulussa yritän olla vollottamatta, synnytysstoorit saa mut aina ihan liikkikseks. :D
VastaaPoista