keskiviikko 18. maaliskuuta 2009
Nallen olkkari ja koiran ulkoiluttamista
Tänä aamuna alkoi heti aamusta kova Ressu-koiran ulkoiluttaminen. Touhutessaan neiti lauleskeli olevinaan Kissa vieköön-laulua. Laulun ainoa lause kuului seuraavasti: "Voi halmaat silmät vieköön, että halmaat silmät." Sävel oli kyllä juuri oikea, sanat vieläkin hauskemmat.
Ressu-koira tykkää kovasti Piitun luista.
Tässä myös Nalle Perhe aamupöydässä omassa olohuoneessaan. Perheeseen kuuluu isi-, äiti-, Nette- ja Aatu -Nalle.
tiistai 17. maaliskuuta 2009
Puuhastelua
Vauhtia on taas riittänyt enemmän kuin laki sallii. Ei oikein tämä äityliini meinaa arvon touhottajan perässä pysyä. "Vauhti sata, jääki nolla" -totta joka sana, niin kuin Nette itsekkin sanoo. Nuha ja yskä on tätä meidän töhötinttiä riepotellut muutaman päivän. Yöt ovat olleet rikkonaisia ja aamulla ennen seitsemää pompittu ylös. Äiti vähän vähemmän pomppinut kylläkin . Lähinnä tv auki ja Pikku Kakkonen pauhaamaan. Saa hieman lisäaikaa torkkua. (Mikä kumma siinä on, ettei voi illalla mennä itse ajoissa nukkumaan??)
Viikonloppuna taas yritettiin tuota Nallen Kotia rakennella. Saatiin sentään sauna aikaiseksi. Nyt on kiuas, lauteet ja jopa saunakauhakin, lääkekippo toimii hyvästi kiuluna. Hieman tapetoitiin makuuhuonetta ja peili eksyi pesuhuoneeseen. Tuo peili olikin aika hauska, kun Nette pyöritteli tyhjää Lumenen rasvan pahvikuoria käsissään ja kyseli minulta mitä siitä tehtäisiin. En noteerannut asiaa kunnolla, kun intensiivisesti keskityin askarteluun (niin Mikakin sanoi, että kumpikohan tuossa enemmän on innoissaan). Nette pyöritteli pahvia edelleen käsissään tuumaten minulle: "Vaikka peili". Edelleenkin vain höpisin jotakin vastaukseksi, kunnes tytteli sanoi jo kyseli vaativammin ja jakoi edelleen peili-ideaansa. Siinä vaiheessa katsahdin laatikkoa paremmin ja kas kas, ihanhan siinä peili olikin. Niinpä leikkasimme siitä pienen palan ja nyt on Nallen kodissa hieno PEILI :)) Täytyy varmaan kohta laittaa kuviakin, ettei saa ihan hirmu hienoa kuvaa tuosta projektistamme. Ihan vaan hyvin vaatimaton pahvihökötys tuo koti on, näin mielikuvien rikkomiseksi.
Eilen ompelin myös Neten pikku-puudelille, vaaleanpunaiselle villakoiralle omat nahkavaljaat ja tehtiinpä oma hieno talutushihnakin. Ei oikein nuo Piitun valjaat ja hihna olleet sopivat, joten pakkohan se oli ne tehdä. Pitipä vielä pahvinen nimilaattakin tehdä ja koira sai nimekkees "Ressu". Ainoa ongelma tällä hetkellä on, etten tiedä mitä keksisin tuolle koirapuistolle, joka meidän makkarissamme sijaitsee. Haju voi kohta olla aika sietämätön kun tuntuu tuota torttua vääntävän ihan yhtenään. Kuuluu vaan aina ilmoitus: "Taaski se kakkas". Seuraavaksi kai pitää lähteä kauppaan ostaan koirankakkapusseja ja askarrella roskapönttö :)))
Eilen oli kyllä äidillä myös naurussa piteleminen. Tämän jos kerron niin Nette on kyllä joskus tosi ylpee äidistään. Olimme nimittäin menossa iltapesuille ja neitokainen hihhuloi jo ilkosillaan pitkin mökkiä. Menin hakemaan pyyhettä ja kun tulin takaisin vessan ovelle, Nette seisoo jalat harallaan ja pitelee äitiyspakkauksessa tullutta vesilämpömittaria haarukassaan. Tyrmistyneenä kysyin, mitä ihmettä hän oikein touhuaa. "Kaivan", sain vastaukseksi. Katsoin vielä enemmän hölmönä häntä ja vaadin tarkennusta, johon Nette taas tuumasi kuin astetta tyhmemmälle (äänensävy oli sitä): "matoja." AI JUUTAS, että oli TODELLA vähällä, ettei pokka revennyt just ja heti. Sain hillittyä itseni ja päädyin ottamaan tyynesti mittarin häneltä, hieman nuhtelin, mutta pakko oli vielä kysyä löysikö hän niitä matoja ja oli kuulemma löytäny. Että näin meillä.
(Tässä kirjoittaessani muuten huomaan unohtaneeni kaikki kieliopilliset säännöt ja oikeesti heittelen pisteet, pilkut sunmuut tavarat ihan miten sattuu. Joskus ne oli vielä hyvin selkeenä mielessä, mutta näköjään vanhuus ei tule yksin. Jaiks!)
Laitanpas tähän loppuun muutamia kuvia.
Ensimmäisenä taidonnäytteenä nukkuminen ala mummila
Hiihtämässä
Iltasatu ruokapöydän alla Piitulle
(Tässä kirjoittaessani muuten huomaan unohtaneeni kaikki kieliopilliset säännöt ja oikeesti heittelen pisteet, pilkut sunmuut tavarat ihan miten sattuu. Joskus ne oli vielä hyvin selkeenä mielessä, mutta näköjään vanhuus ei tule yksin. Jaiks!)
Laitanpas tähän loppuun muutamia kuvia.
Ensimmäisenä taidonnäytteenä nukkuminen ala mummila
Hiihtämässä
Iltasatu ruokapöydän alla Piitulle
Neten sanomana
- "Sitten kun Nette kasvaa isoksi, Netestä tulee poika"
- "Veikan mato(=pippeli) on kuutussa (=kurtussa), nostan sen ylös"
- "Isi osaa kun isi on poika"
- "Palas (paras) veikka, Neten veikka"
- "Nyt saa pieleskellä, nyt ei Nette oo pöyässä"
-Mikä Netestä tulee isona? - "Isin tyttö"
-Nette tupsahti pulkan kyydistä lumihankeen ja oli päätään myöten lumessa. Ajattelin, että nyt muuten tulee järetön huuto. Naurahdin ja sanoin neidille: "Sinustahan tuli lumiukko". Nette puisteli suurimpia lumia naamaltaan ja tuumasi minulle tomerasti "Netellä on pookkana nenä".
-Neten mielestä joulupukilla ei ole poroja, ne on hiiviä (=hirviä). Joulupukin "hirven" nimi on Petteri Kunapuono
- Äiti, hanki Netelle lahhaa (=rahaa)!!
- Mummi söi purkkaa ja Nette katseli häntä tuumivasti kysyen: "Mitä Neteltä puuttuu suusta?" (aika ovela)
- Lauleskeli joulupukkia: "ystävämme karvajuttu..."
- Sanoin MIkalle meneväni suihkuun, Nette tuli luokseni ja tuumasi: "tarviit sie äiti appuu?"
- Vuoropuhelua ruokapöydässä:
Nette kysyy ja äiti vastaa, joka lusikalla aina menee auto pesulaan, joten siksi auto-aihe...
"Kenen auto se on?" - Anssin (isin työkaveri)
"Missä Anssi on?" - Töissä
"Kenen kanssa?" - Isin kanssa
"Missä Anssi on?" -Töissä
"Missä Anssi assuu?" - Tuossa vieressä (asuu naapurissa)
" Saapiko Anssia silittää?" - Saat silittää
"Kenen kanssa?" - Yksin
(vinguntaa) "Nette halluu silittää Anssia äitin kanssa!" ( ja sit repes äitin pokka)
- "Onkos veikka nyt iso tyttö kun veikalla on iso tuoli?"
- "Hankala mato (=pippeli) isillä ja pojilla" :)))
- Sanoin isille meneväni suihkuun. Katsoit minua ja tuumasit tomerasti: Äiti, tarviit sie appuu?"
- Otit isin karhu -tölkin käteesi ja kysyit: "saapiko Nette juoda tämän?" Vastasin, että se on aikuisten juoma, ettet voi juoda sitä. Tokaisit minulle: " Sitten kun Nette on iso tyttö, sitten mie juon" :)))
- Yhtenä aamuna otit samanmoisen tölkin käteesi ja kiiruhdit juoksujalkaa isin luo, joka vielä loikoili sängyssä. "Isi, sinun pittää juoda tämä", tokaisit hänelle. :))
-"Mihin pesuhalliin (=uimahalliin) Nette menee vesipuku (=uimapuku) päällä?"
keskiviikko 11. maaliskuuta 2009
Tätä päivää
Tällä viikolla kohokohtana on ollut askartelemamme nalleperheen pieni koti. Liimaa, leikkaa, askartele -tyyliin pahvista rakensimme scanpanin pahvilaatikon puolikkaisiin olohuoneen ja makuuhuoneen pikku-perheelle. Ensi viikonloppuna kun Aatu menee Honkalammelle, jatkamme projektiamme. Neten mielestä tärkeintä olisi saada sauna ja totta kai keittiö :) Sitten laitan kuvia tuotoksestamme.
Pari päivää sitten hän päätti haluta vauvalleen, joka veikan tapaan sairastaa "efluksia" (=refluksi), nenämahaletkun. SE oli PAKKO saada. Kun vauva ei syö ja sillä on efluksipäivä. Ei auttanut muuta kuin äidin pistää tyttönen toiseen huoneeseen. Sukkapuikko käteen ja lihanuija toiseen. Sitten sieraimeen reikä "kops, kops". Nette ryntäsi muutamaan kertaan tiedustelemaan mitä tein. Ei auttanut näyttää. Voisi olla joku kauhuissaan jos hän selittäisi mitä äiti tekee vauvalle kotona. No, vauva sai letkun neäänsä, mutta sepäs ei kelvannut meidän neidille. Tarkkana tyttönä hän huomasi,ettei se ollut juuri samanlainen kuin pikku-veljellään. Vaihdoin ja tein kaikki kuten Aatulle. Nette loisti tyytyväisyyttään.
Nyt meillä on sitten hoideltu vauvan efluksia ja syömättömyyttä.
pikkukarhu
Pari päivää sitten hän päätti haluta vauvalleen, joka veikan tapaan sairastaa "efluksia" (=refluksi), nenämahaletkun. SE oli PAKKO saada. Kun vauva ei syö ja sillä on efluksipäivä. Ei auttanut muuta kuin äidin pistää tyttönen toiseen huoneeseen. Sukkapuikko käteen ja lihanuija toiseen. Sitten sieraimeen reikä "kops, kops". Nette ryntäsi muutamaan kertaan tiedustelemaan mitä tein. Ei auttanut näyttää. Voisi olla joku kauhuissaan jos hän selittäisi mitä äiti tekee vauvalle kotona. No, vauva sai letkun neäänsä, mutta sepäs ei kelvannut meidän neidille. Tarkkana tyttönä hän huomasi,ettei se ollut juuri samanlainen kuin pikku-veljellään. Vaihdoin ja tein kaikki kuten Aatulle. Nette loisti tyytyväisyyttään.
Nyt meillä on sitten hoideltu vauvan efluksia ja syömättömyyttä.
pikkukarhu
tiistai 24. helmikuuta 2009
Neten syntymä
Nette syntyi heinäkuun 16. päivä 2006. Laskettu aika oli mennyt 13. päivä ohitse ja odottelimme esikoistamme jo kovasti. Olimme juuri saaneet muutettua pienestä 32 neliön yksiöstä kolmioon ja lastenhuone "kiilsi" uusine maaleineen ja hienoine boordeineen. Kaikki oli valmista ja päivät matelivat odotellessa, mitään merkkejä syntymästä ei ollut.
Raskaus aikaina oli ollut vähän ongelmia ja olin joutunut välillä olemaan vähän rauhallisemmin, muuten kumminkin oli mennyt hyvin. Emme olleet halunneet tietää kumpi olisi tulossa. Kaikki kumminkin veikkasivat mahani perusteella poikaa. Itselläni oli ihan ensimmäinen ajatus tytöstä, mutta loppu ajasta en ollut enää yhtään varma. Pääasia mielestäni oli, että tulisi terve lapsi.
Elettiin heinäkuun puoltaväliä ja Joensuussa oli Ilosaarirock meneillään. Illalla juuri ennen nukkumaan menoa Mika hyräili minulle Tähkän laulusta kertosäettä: " tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni ne on ainoot mitä multa saat. Tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni, ne on ainoot mitä mull' on antaa . Siihen nukahdin. Puolilta öin, sunnuntain vastaisena yönä aloin tuntemaan aaltomaista kipua mahassani. Mietin heti jännittyneenä, että nyt voisi olla synnytyksen aika. Kuuntelin omaa vointia rauhallisesti iloisena ja odottavana. En osannut pelätä synnytystä yhtään. Ajattelin, että sinne mennään ja sieltä myös pois tullaan, on siitä muutkin selvinneet.
Koko yön tunsin välillä supistuksia. Aamulla, hetken supistusten ollessa poissa, ne yhtäkkiä alkoivatkin voimistua. Mietin koko ajan, ettei synnytys kumminkaan käynnistyisi, vaan kaikki rauhoittuisi. Jotenkin tuntui epätodelliselta, että lapseni syntyisi juuri tänään, niin paljon ensisynnyttäjän odottelevat sen kaksikin viikkoa yli lasketun ajan. Käveleskelin jatkuvasti ympäriinsä ja touhuilin, en jotenkin osannut olla paikoillani. Mika soitteli jostakin tontistakin ja lähdimme sitäkin siinä katsomaan. Mika käveleskeli jonkun toisen katselijan kanssa ympäri tonttia, mutta itse en oikein enää kyennyt siihen. Oli vaikea keskittyä mihinkään muuhuin kuin omaan oloonsa. Nojailin auton konepeltiin ja taas ravasin edes takaisin.
Kun tontti oli nähty, ajoimme kavereiden luokse, jotka jo hyvässä maistissaan juhlivat meneillään olevaa festaria. Oli jotenkin koomista muiden naureskellessa ja touhutessa ympärillä, tuntea supistuksen tulevan, keskittyä ja hengitellä rauhassa. Sain hieman hilpeyttä aikaan omalla olotilallani. Mahassa kaiken muun lisäksi lenteli ainakin sata perhosta. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki on niin uutta ja kokematonta, suorastaan nostalgista.
Olisimme ajaneet kavereiden luota suoraan sairaalaan, mutta huomasimme kameran puuttuvan matkasta, joten ajoimme vielä kotiin takaisin. Mika halusi vielä syödä ja itsekin ruokaa siinä lämmittelin. Kun sain lautasn eteeni, hyvä etten oksentanut. En todellakaan saattanut enää syödä. Nyt supistuksen tuntuivat jo huomattavasti kipeimmiltä ja aloin hermostua, halusin nopeasti sairaalaan. Alkoi tulla epävarma olo. Tuntui, että saisin turvallisemman olon sairaalan seinien sisällä, tietäisin että apu olisi lähellä kun sitä tarvittaisiin. Niinpä ajelimme synnärille.
Kätilö tarkasti minut, enkä ollut vasta kumminkaan kuin pari senttiä auki. Olin ollut jo muutaman viikon sentin auki, ilman kohdun kaulaa. Hän antoi jonkun rentouttavan pistoksen ja kysyi haluaisinko mennä ammeeseen, joka myöskin auttaisi rentoutumaan ja lievittäisi supistuksia. Menin mieluusti. Tuleva isä veti hirsiä lattialla ja itse lilluskelin vedessä. Supistuksia ei tuntunut, olo oli tosi hyvä.
Kylvyn jälkeen saimme luvan kuljeskella ympäri sairaalaa, yhdeksäksi tarkastettaisiin seuraavan kerran tilanne. Halusin ehdottomasti kiivetä rappusia, oli äärimmäisen kova tarve saada liikkua. Puoli yhdeksän aikaan alkoi supistukset jälleen olla voimakkaita. Nyt oli jo tarrattava isukin hartioihin ja todella keskityttävä hengittämiseen. Olinkin viisi senttiä auki. Kätilö kysyi haluaisinko puudutuksia, mutten katsonut tarvitsevani. Hyvin keskittymällä pystyin vielä hallitsemaan supistukset.
Yhdeksän aikaan soittelin jo kelloa hädissäni, nyt oli pakko saada jotain droppia tilanteeseen, en kestäisi enää. Kätilö tuumasi, ettei enää puudutteita pystynyt laittamaan, sillä olin kahdeksan senttiä auki. Hän ojensi minulle ilokaasunaamarin. Kaasu teki olon turraksi ja helpotti oloa. Huomasin vain joissain vaiheessa hengittäväni sitä paniikin omaisesti, vaikka supistus oli mennyt ohitse jo ajat sitten. Maailma musteni, mutta selvisin takasin "pinnalle". Sitten alkoikin se kamalin koettelemus, PONNISTUSVAIHE.
Ponnistusvaiheen aikana huusin ihan kamalasti. Jälkeenpäin ihan hävetti. Kestoltaan tämä karmeus kesti 40 minuuttia, mutta tuloksena oli pieni ja siro tyttö. 16.7. klo 22.10 prinsessa syntyi kaunistamaan ja tuottamaan iloa perheeseemme. Itkuhan siinä pääsi koko perheeltä. Kipu oli järkyttävä, mutta tuplasti sen arvoista. Pituutta pienellä oli 46cm ja painoa 2670g. Pieni, mutta jo alusta asti pirun pippurinen. Olo oli ihan uskomaton kun tuo pieni sirpukka nostettiin rinnalleni paidan sisään. Sillä hetkellä tajusin radiossa Tähkän laulavan: "Tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni ne on ainoot mitä multa saat. Tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni, ne on ainoot mitä mull' on antaa." Hymyilin.
Istukka ei irronnut, joten se piti nukutuksessa irroitella. Hieman karvasmaku jäi tuota välivaiheesta kun jouduin odottelemaan irroitusta. Palelin ja vapisin kuin haavanlehti, enkä saanut heti mitään lisäpeitettä. Palelun aiheuttama vapina oli niin voimakasta, että luulin tippuvani sängystä. Lopulta tuli lääkäri tuli, kumisaappaat jalassa, essu päällä ja kumihanskat kädessään. Kuin teurastamoon, ajattelin hieman hilpeänäkin ja nukahdin. En kyennyt kävelemään pariin päivään, mutta alku lähti silti muuten loistavasti liikkeelle. Viisi päivää vietimme sairaalassa ja kotiuduimme. oli ihana päästä kotiin.
Kaksi viikkoa meni oikein mukavasti. Nette nukkui paljon. Sitten alkoi itkuisuus, jota kesti kolme kuukautta. Välillä kuulokkeet päässä istuimme olohuoneessa ja hyssyttelimme pientä parkuvaa nyyttiämme. Mutta selvisimme. Hermot oli välillä kireällä ja ajatteli vain selviämistä aamusta iltaan. Mikä positiivista, Nette itki vain päivisi ja iltaisin. Yöt olivat rauhallisia. Se oli varmaan pelastus jaksamisen suhteen.
Tuon kolmen kuukaudenkin jälkeenkin Nette oli herkästi itkevä lapsi. Jatkuvasti piti viihdyttää,. Ei auttanut, vaikka kuinka yritimme ettemme olisi menneet heti hänen luokseen. Temperamentti näkyi siis jo vauvana ja se on vain vahvistunut iän karttuessa. Mutta mitä muuta meistä kahdesta tulisesta sielusta voisi yhdistettäessä tullakaan. Jotenka peiliin on katsominen.
Raskaus aikaina oli ollut vähän ongelmia ja olin joutunut välillä olemaan vähän rauhallisemmin, muuten kumminkin oli mennyt hyvin. Emme olleet halunneet tietää kumpi olisi tulossa. Kaikki kumminkin veikkasivat mahani perusteella poikaa. Itselläni oli ihan ensimmäinen ajatus tytöstä, mutta loppu ajasta en ollut enää yhtään varma. Pääasia mielestäni oli, että tulisi terve lapsi.
Elettiin heinäkuun puoltaväliä ja Joensuussa oli Ilosaarirock meneillään. Illalla juuri ennen nukkumaan menoa Mika hyräili minulle Tähkän laulusta kertosäettä: " tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni ne on ainoot mitä multa saat. Tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni, ne on ainoot mitä mull' on antaa . Siihen nukahdin. Puolilta öin, sunnuntain vastaisena yönä aloin tuntemaan aaltomaista kipua mahassani. Mietin heti jännittyneenä, että nyt voisi olla synnytyksen aika. Kuuntelin omaa vointia rauhallisesti iloisena ja odottavana. En osannut pelätä synnytystä yhtään. Ajattelin, että sinne mennään ja sieltä myös pois tullaan, on siitä muutkin selvinneet.
Koko yön tunsin välillä supistuksia. Aamulla, hetken supistusten ollessa poissa, ne yhtäkkiä alkoivatkin voimistua. Mietin koko ajan, ettei synnytys kumminkaan käynnistyisi, vaan kaikki rauhoittuisi. Jotenkin tuntui epätodelliselta, että lapseni syntyisi juuri tänään, niin paljon ensisynnyttäjän odottelevat sen kaksikin viikkoa yli lasketun ajan. Käveleskelin jatkuvasti ympäriinsä ja touhuilin, en jotenkin osannut olla paikoillani. Mika soitteli jostakin tontistakin ja lähdimme sitäkin siinä katsomaan. Mika käveleskeli jonkun toisen katselijan kanssa ympäri tonttia, mutta itse en oikein enää kyennyt siihen. Oli vaikea keskittyä mihinkään muuhuin kuin omaan oloonsa. Nojailin auton konepeltiin ja taas ravasin edes takaisin.
Kun tontti oli nähty, ajoimme kavereiden luokse, jotka jo hyvässä maistissaan juhlivat meneillään olevaa festaria. Oli jotenkin koomista muiden naureskellessa ja touhutessa ympärillä, tuntea supistuksen tulevan, keskittyä ja hengitellä rauhassa. Sain hieman hilpeyttä aikaan omalla olotilallani. Mahassa kaiken muun lisäksi lenteli ainakin sata perhosta. Ensimmäisen lapsen kohdalla kaikki on niin uutta ja kokematonta, suorastaan nostalgista.
Olisimme ajaneet kavereiden luota suoraan sairaalaan, mutta huomasimme kameran puuttuvan matkasta, joten ajoimme vielä kotiin takaisin. Mika halusi vielä syödä ja itsekin ruokaa siinä lämmittelin. Kun sain lautasn eteeni, hyvä etten oksentanut. En todellakaan saattanut enää syödä. Nyt supistuksen tuntuivat jo huomattavasti kipeimmiltä ja aloin hermostua, halusin nopeasti sairaalaan. Alkoi tulla epävarma olo. Tuntui, että saisin turvallisemman olon sairaalan seinien sisällä, tietäisin että apu olisi lähellä kun sitä tarvittaisiin. Niinpä ajelimme synnärille.
Kätilö tarkasti minut, enkä ollut vasta kumminkaan kuin pari senttiä auki. Olin ollut jo muutaman viikon sentin auki, ilman kohdun kaulaa. Hän antoi jonkun rentouttavan pistoksen ja kysyi haluaisinko mennä ammeeseen, joka myöskin auttaisi rentoutumaan ja lievittäisi supistuksia. Menin mieluusti. Tuleva isä veti hirsiä lattialla ja itse lilluskelin vedessä. Supistuksia ei tuntunut, olo oli tosi hyvä.
Kylvyn jälkeen saimme luvan kuljeskella ympäri sairaalaa, yhdeksäksi tarkastettaisiin seuraavan kerran tilanne. Halusin ehdottomasti kiivetä rappusia, oli äärimmäisen kova tarve saada liikkua. Puoli yhdeksän aikaan alkoi supistukset jälleen olla voimakkaita. Nyt oli jo tarrattava isukin hartioihin ja todella keskityttävä hengittämiseen. Olinkin viisi senttiä auki. Kätilö kysyi haluaisinko puudutuksia, mutten katsonut tarvitsevani. Hyvin keskittymällä pystyin vielä hallitsemaan supistukset.
Yhdeksän aikaan soittelin jo kelloa hädissäni, nyt oli pakko saada jotain droppia tilanteeseen, en kestäisi enää. Kätilö tuumasi, ettei enää puudutteita pystynyt laittamaan, sillä olin kahdeksan senttiä auki. Hän ojensi minulle ilokaasunaamarin. Kaasu teki olon turraksi ja helpotti oloa. Huomasin vain joissain vaiheessa hengittäväni sitä paniikin omaisesti, vaikka supistus oli mennyt ohitse jo ajat sitten. Maailma musteni, mutta selvisin takasin "pinnalle". Sitten alkoikin se kamalin koettelemus, PONNISTUSVAIHE.
Ponnistusvaiheen aikana huusin ihan kamalasti. Jälkeenpäin ihan hävetti. Kestoltaan tämä karmeus kesti 40 minuuttia, mutta tuloksena oli pieni ja siro tyttö. 16.7. klo 22.10 prinsessa syntyi kaunistamaan ja tuottamaan iloa perheeseemme. Itkuhan siinä pääsi koko perheeltä. Kipu oli järkyttävä, mutta tuplasti sen arvoista. Pituutta pienellä oli 46cm ja painoa 2670g. Pieni, mutta jo alusta asti pirun pippurinen. Olo oli ihan uskomaton kun tuo pieni sirpukka nostettiin rinnalleni paidan sisään. Sillä hetkellä tajusin radiossa Tähkän laulavan: "Tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni ne on ainoot mitä multa saat. Tässä oikea käteni, tässä on mun hellä syrämeni, ne on ainoot mitä mull' on antaa." Hymyilin.
Istukka ei irronnut, joten se piti nukutuksessa irroitella. Hieman karvasmaku jäi tuota välivaiheesta kun jouduin odottelemaan irroitusta. Palelin ja vapisin kuin haavanlehti, enkä saanut heti mitään lisäpeitettä. Palelun aiheuttama vapina oli niin voimakasta, että luulin tippuvani sängystä. Lopulta tuli lääkäri tuli, kumisaappaat jalassa, essu päällä ja kumihanskat kädessään. Kuin teurastamoon, ajattelin hieman hilpeänäkin ja nukahdin. En kyennyt kävelemään pariin päivään, mutta alku lähti silti muuten loistavasti liikkeelle. Viisi päivää vietimme sairaalassa ja kotiuduimme. oli ihana päästä kotiin.
Kaksi viikkoa meni oikein mukavasti. Nette nukkui paljon. Sitten alkoi itkuisuus, jota kesti kolme kuukautta. Välillä kuulokkeet päässä istuimme olohuoneessa ja hyssyttelimme pientä parkuvaa nyyttiämme. Mutta selvisimme. Hermot oli välillä kireällä ja ajatteli vain selviämistä aamusta iltaan. Mikä positiivista, Nette itki vain päivisi ja iltaisin. Yöt olivat rauhallisia. Se oli varmaan pelastus jaksamisen suhteen.
Tuon kolmen kuukaudenkin jälkeenkin Nette oli herkästi itkevä lapsi. Jatkuvasti piti viihdyttää,. Ei auttanut, vaikka kuinka yritimme ettemme olisi menneet heti hänen luokseen. Temperamentti näkyi siis jo vauvana ja se on vain vahvistunut iän karttuessa. Mutta mitä muuta meistä kahdesta tulisesta sielusta voisi yhdistettäessä tullakaan. Jotenka peiliin on katsominen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
